Sapuskaa

Nälkäisnä, mahat ruokaa kurnien, istahdimme viehättävn Cafe de Paris´n juuri vapautuneeseen pöytään odottamaan tarjoilijaa tuomaan meille ruokalistaa. Elävää musiikkia, iloisen rentoja turisteja - mikä sen mukavampaa iltaohjelmaa?

Kakasikymmentä minuuttia katselimme ohikiitävää tarjoilijan selkää - ja päätimme siirtyä vähemmän kansoitettuun ravintolaan ruokaa anelemaan. Muutamaa kymmentä askelta myöhemmin istuimmekin jo Cafe Berlinin terassilla ja saimme tuota pikaa tarjoilijan esittelemään auliisti mainiota punkkua ruokajuomaksi. Kului tovi ja tarjoilija tuli valitellen kertomaan, ettei heillä nyt sattunutkaan olemaan ko. viiniä, mutta toinen laatu olisi kyllä yhtä kelvollista. - No mitäpä tuosta, kyllä sekin passaa.

Ruokalistalta kumpikin halusi herkullista lasagnea uuniruukusta tarjottuna. Kohta elämä taas hymyilisi ja ruokanautinto olisi käsillä ihan hetken päästä. Viisitoista minuuttia kului - kohta annokset kannettaisiin tuoksuvina nälkäisten turistien eteen. Tuoltahan tarjoilija jo tuleekin ----kertomaan, että lasagne onkin päässyt loppumaan. Mitäpä me pienistä valittamaan! Otetaankin illalliseksi Pasta Carbonare.

Viimein, kun saimme aterian eteemme, totesimme sen maultaan herkulliseksi, mutta sekin oli ehtinyt jäähtyä jo liiaksi. EI, ei tätä jaksa enää; senkun pistellään poskeemme.

Pienen riksankin jätimme tarjoilijalle, jota melkein kävi sääliksi; eihän ollut hänen syynsä, että viinuri ja keittiö tyrivät. Hänen epämielyttäväksi tehtäväkseen oli langennut kertoa se asiakkaille.