Käytöksen kummajaiset

Olin jostain lukenut, että Kiinassa piereskely ja röyhtäily julkisella paikalla on ihan yleistä. Niinpä päättelin hotellin aulassa vieressäni istuneen miehen olleen kiinalainen, kun hän estottomasti töräytteli ilmoille kuuluvia ääniä. Kulmakarvaanikaan en kohottanut moisen käytöksen takia.

Nämä idän ihmiset (japanilaiset, kiinalaiset, korealaiset, intialaiset, pakistanilaiset, thait.....) ovat varmaan ahkerimpia itsensä kuvaajia maailmassa. Missä vaan liikutkin, on edessäsi nuoria poseeraajia, jotka kännykällään kuvaavat - ei maisemia, vaan itseään!  -  Odoteltiin Bangkokin lentokentällä tulliselvitykseen pääsyä. Viereisellä penkillä istuva tumma, arabilta näyttävä mies kuvasi ahkerasti kännykän kameralla itseään.   --  Hua Hinin rannassa pariskunta oli vuokrannut itselleen aurinkotuolit, mutta tuskin he ehtivät niillä lepäilemään, kun miehen oli kuvattava koko ajan vedessä ja rannalla keikistelevää tyttöystävää. Käväisihän nainenkin hetken aurinkotuolissa - ottamassa kännykällä kuvia itsestään.

Mihin ihmeeseen he niitä tuhansia kuvia sitten tarvitsevatkaan? Luulisi, että on aika tylsää selata kameran rullaa, kun sieltä paljastuu pelkästään valtava määrä oman naaman kuvia.

Luostarin puutarhassa

Joskus ei itsekään ihan ymmärrä tekosiaan, joihin ryhtyy tai mikä on motiivi niiden takana. Yksi sellainen koettiin eilen, kun vaellettiin korkealle kukkulalle Hua Hinin ulkopuolella. Liekö kyseessä ollut omien rajojen kokeileminen - sen verran rankalta yli kahden tunnin patikointi todella jyrkässä ja pitkässä mäessä tuntui.

Kun matkalla yllätti hätä, haettiin helpotusta tilanteeseen temppelialueen vessasta. Temppelin koiralauma ei ilahtunut tunkeilijoista, jotka haukunnasta piittaamatta tunkeutuivat heidän reviirilleen. Yksi hirvitys, jonka pennut leikkivät vähän matkan päässä, oli niin röyhkeä, että näykkäisi takaapäin pohkeeseeni. No onneksi mitään avohaavaa ei syntynyt; pieni hampaanjälkimustelma paranee kyllä pian.

Samalla reissulla käytiin täydentämässä kinkku- ja makkaravarastoja "All in Hua Hin"-ravintolassa ja varaamassa pöytä neljän hengen illalliselle. Ravintolasta on tullut niin suosittu, että ilman varausta sinne lienee turhaa yrittää, varsinkaan illallisaikaan. Jälkiruoka nautiskeltiin "torrstai-jazzeissa".

Ravintolan töppöily

Joskus olen jäänyt ravintolassa ilman illallista, kun muulle seurueelle on kannettu pöperöä pöytään (Kuressaaressa).  Kyllä siinä helposti mukavan illan tunnelma latistuu, kun tilaamaansa ruoka-annosta joutuu anelemaan ja rukoilemaan; vaatiminen ei tuossa tilanteessa olisi hyvä ratkaisu.

Ei mennyt ihan putkeen eilinen synttäri-illallinenkaan. Luottamus tutun saksalaisravintolan taattuun palvelun laatuun koki kolauksen, kun mikään ei tuntunut oikein toimivan. Tarjoilijaa saatiin odotella heti alkuunsa tilausta ottamaan; myös ruokaa sai odotella pitkään ja viimein pöytään tuotiin vain mieheni annos, itse sain jäädä vielä odottelemaan. Kun viimein pitkän odottamisen jälkeen sain annokseni pöytään (mies oli jo ehtinyt syödä omansa), oli tilaamieni maalaisperunoiden sijaan läntätty lautaselle perunasalaattia. Annokseen listan mukaan kuuluvaa salaattiannosta ei myöskään näkynyt ei kuulunut - lieneekö se perunasalaatti hoitanut sitä salaatin virkaa?

Suomalaiseen nöyrään tyyliini, en tehnyt asiasta suurta numeroa, ettei kantapöydässään istuva saksalainen isäntä olisi hurjistunut parastaan yrittävälle tarjoilijaparalle. Sen verran asia kuitenkin jäi närästämään, että jälkeemme jäi köyhän näköinen tippikori.